PERFECT SKIN, THANK YOU!

Lähiaikoina on tullut kovasti mietittyä omaa suhtautumistani meikkiin ja meikkaamiseen. Olen viihtynyt tämän ajatuksen äärellä kuluneen vuoden aikana monta hetkeä, useimmiten aamuisin peilin edessä päivittäistä "meikkimeditaatiota" tehdessäni. Tai itseasiassa ei suinkaan päivittäistä, sillä olen 50-60 -tyttö meikkaamisen suhteen. Pidän usein täysin meikittömiä päiviä, jolloin annan ihon hengittää ja levähtää.

Lately I've been thinking a lot of my approach to makeup. I've been meditating these thoughts infront of a mirror while doing my daily makeup routine. Except it's actually not at all daily, since on regular basis I love to have non made up days letting my skin to have a rest and breath.

Olen siitä onnekas, etten ole koskaan kärsinyt talvikuivuutta ja -herkkyyttä vakavammista iho-ongelmista. Pahimmat näppylädraamatkin ovat ilmestyneet teinivuosien sijaan vasta nyt 35 + iällä, kiitos hyrräävien hormonien! Hiukseni ja kulmakarvani ovat luonnostaan tummat, eikä ihoni se ihan vitivalkoisin, vaan ennemminkin Espanja-Italia-Ranska-akselille viittavan oliivinsävyinen. Kasvonpiirteeni ovat melko klassiset, nuorempana kuulin muistuttavani Anna-Liisa Tilusta ja Isabella Rosselinia. (Ei paha!) Tästä yhteenvetona siis se, että kiitos geenien, kestän päivänvaloa myös täysin meikittömänä.

I consider myself really lucky, since I've never suffered on any skin problems, except the winter-dryness and sensitivity. Also the break-out dramas have instead of my teenage years only occured lately, thanks to the buzzing post 35-years hormones. My hair and eyebrow color is naturally dark, and my skin has a light olive tone. My facial features are quite classical. At younger age I had comments on resembling Isabella Rossellini. (Not bad!) So summarising all this: thanks to my genes, I can go out without wearing any makeup.

Rakastan estetiikkaa ja ennenkaikkea sillä leikittelyä ulkonäköasioiden kanssa. Pikkutytöstä saakka olen tulkinnut tuntojani pukeutumisella, meikillä ja hiuksilla. Tästä syystä päädyin muoti- ja kauneusalalle, enkä pyrkinytkään Teatterikorkeakouluun tai biokemiaa lukemaan, niinkuin vielä lukion alkupuolella suunnittelin. Edelleen jaksan innostua uusista meikkitrendeistä ja muotivillityksistä, mutta huomaan, että iän karttuessa huomioni on alkanut kiinnittyä entistä enemmän villien luomiväriyhdistelmien sijaan oman luonnollisen kauneuden ja parhaiden piirteideni korostamiseen.

I am an aesthete and I love to play around with my looks. Since a little girl I've been interpreting my feelings through my outfits, makeup and hair. Maybe this is the reason why I ended up working in the fashion and beauty industry instead of being an actress or a bio chemist, as I planned to be while in high school. I still get excited about fashion and the new makeup trends, but trough aging I focus more and more in enhancing my natural beauty and best features, not so much in getting wild with the crazy eye makeup experimentations, like I used to.

Vaikka oma ihoni onkin hyvä, huomaan kuitenkin, että joudun vuosi vuodelta kiinnittämään siihen enemmän huomiota. Olen nyt 37-vuotias, ja näen ihossani jatkuvasti muutoksia, joiden tiedän olevan tässä vaiheessa elämää peruuttamattomia. Piirteeni ovat jo vähän valahtaneet, ensimmäiset juonteet ovat alkaneet näkyä erityisesti silmänympäryksissä, ja muutenkin koko iho tuntuu toisenlaiselta kuin joitakin vuosia sitten. Parin viime vuoden aikana olen pudottanut elopainostani ylimääräiset 15 kiloa pois. Vaikka muutinkin elämäntapani hitaasti ja terveellisesti, huomaan silti kuinka täytteen väheneminen on vaikuttanut ihooni niin kasvoissa kuin kropassakin.

Even if my skin is ok, as years go by I need to give it more and more attention. I'm now 37 years old and I constantly notice the changes in my skin, that are already irreversible at this age. My facial features have started to slightly slump, I can see the first wrinkles, especially around the eye area, and over all my whole skin feels different than a few years ago. I have lost 15 kg:s of weight during the last couple of years. Even if I changed my lifestyle in a slow and healthy way, I can still see how the lack of filling has effected my skin both in my face and around my body.

Jos jonkin meikin osa-alueen voisi sanoa olevan tunnusmerkkini, se on nimenomaan iho. En voi sietää pakkelimaista maskia, joka saa ihon näyttämään elottomalta. Olin ihan huonona pari vuotta sitten, kun mattameikkitrendi jylläsi, ja kaikki meikkibrändit puskivat markkinoille ainoastaa ihon samentavia omasta mielestäni paksun oloisia meikkipohjia. Edelleenhän tuo trendi jatkuu, varsinkin nuorempien meikkifanien keskuudessa. Nyt mattameikkiin lisätään vielä oman meikkiurani alkuajoilta (1999) tutut vahvat kasvojen varjostukset ja hehkuvat strobing-korostukset. Very Insta-friendly! Eikä siinä mitään, kukin meikkaa tyylillään, itse kuitenkin rakastan toteuttaa luonnollisia meikkipohjia, joiden läpi oma iho kuultaa kauniisti.

If I could name one trademark in my makeups, it would definitely be the skin. I can't stand the heavy, cakey, mask-like makeup base, that makes the skin look lifeless. A couple of years ago there was a strong super matt-skin trend going on, and I was not happy about it. All the brands came up only with skin-dulling, from my point of view way too heavy foundations. The matt-trend is still thriving, especially among the younger makeup fans. Now the matt-base is edited with strong sculpting and strobe-highlighting, familiar to me from my early days of being a Makeup Artist (1999). This makeup trend is of course really insta-friendly, and there's nothing wrong with that! But I personally love to do more light and dewy make up base through which the skin can naturally be seen.

Ymmärrän, että kaikilla ei ole tasaisen kaunis iho, jolle voi levittää (tai olla levittämättä) minkä vaan meikkipohjan. Ihon öljyisyys, laajentuneet ihohuokoset, aknearvet, syvät rypyt, atooppisuus, couperosa sun muut vaativat erityistoimenpiteitä, jotta iho näyttäisi tasaiselta ja kauniilta koko päivän. Monesti aamuisin omaa väsynyttä peilikuvaa vihaisesti mulkaistessaan tulee ajatelleeksi, että maski naamalle ja äkkiä! Pois näkyvistä näpyt ja epätasaisuudet keinolla millä hyvänsä, kiireessä se tarkoittaa usein paksun meikkipohjan tekemistä.
Itselläni ei ole yhtä yleispätevää ratkaisua täydellisen ihon saavuttamiseksi meikin keinoin, valitan.
On selvää, että kaikki, itseni mukaan lukien, haluavat peittää punoitukset, näpyt, pigmenttiläiskät, tummat silmänaluset sun muut ei-toivotut huomionherättäjät kasvoilta. Pointtinani tässä tekstissä on rohkaista kokeilemaan miltä tuntuisikaan tehdä sovinto oman ihon kanssa, testata ohuempaa ja luonnollista meikkipohjaa, opetella paikallisen peittelyn jalo taito ja keventää puuterointikättä huomattavasti.

I do understand, that everyone doesn't have a perfect, flawless skin that You can choose to apply (or not to apply) basically any type of makeup base. Oily skin, enlarged pores, acne scars, deep wrinkles, athopic skin, couperosa and all the rest of the skin conditions demand special attention and actions if You wish to have even skin throughout the day. Usually when glancing to a mirror in the morning one thinks the best way to cover the tiredness, blotchiness and dark circles around the eyes is just to quickly hide under a mask of heavy foundation. 
I don't have a universal solution how to acchieve the perfect skin with makeup, sorry! It's clear that everyone, including myself, wants to cover the redness, the breakouts, hyper-pigmentation, dark circles and all the other undesirable attention drawers from the face. In this text my point is to encourage to try the more natural makeup base, to learn how to cover topically and to notably lighten the powdering hand.

Ai miksi, oh why?

TÄYDELLINEN IHO, KIITOS!
Olen jutellut tästä aiheesta monen naisen kanssa, TO-DEL-LA monen naisen kanssa ympäri maailman! Kysyessäni teiltä tuolla kosmetiikkaosastoilla, tapahtumissa ja tilaisuuksissa mikä on meikkihuolenaiheenne nro 1, saan melkeinpä poikkeuksestta vastaukseksi TASAISEN KAUNIIN IHON MEIKKAAMINEN. Ja arvatkaa mitä me meikkaajat kyselemme toistemme keikkapakkien sisällöstä ensimmäisenä? No siitä meikkipohjasta but of course! Kuka käyttää mitä, mikä on paras kuvauksissa, mikä kestää sään vaihtelut, millä saa luonnollisimman ja raikkaimman lopputuloksen eri ikäisille ihoille?

THE PERFECT SKIN, THANK YOU!
I've been talking about this subject with many women, I mean SO MANY women around the world. When asking You what's Your makeup-worry number 1, I almost without exception get the answer: HOW TO DO A FLAWLESS MAKEUP BASE. And guess what we Makeup Artists ask each other the most? About the foundations, but of course! Who uses what, which one is the best for the photo shoots, which one is the most weatherproof and which one gives the most natural and fresh effect for women of different ages?

IHO TUNTUU JA NÄYTTÄÄ IHOLTA
Kun meikkipohja on ohut ja hengittävä, kuivakaan iho ei kiristä, eikä tunnu tukkoiselta. Ihon pinta on itseasiassa hyvällä tavalla säämiskämäisen nahkea, eli elossa! On ihana tunne, kun meikkipohjaa ei huomaa, meikkivoide ei näy eikä tunnu. Tiedän, että paksu pohjameikki on toisille ikäänkuin turvapeitto, sen alla voi olla piilossa. Mutta tarvitseeko meikin alle piiloutua?
Tiedättekö sen ihanan hehkun, joka on parhaimmillaan ihon nauttiessa kesäauringon lämmöstä ja lempeydestä... Kun ihon pintaa ei ole samennettu puuterilla, tai paksun mattameikkivoiteen hehkun himmentävillä ainesosilla, sen luonnollinen kuulaus pääsee oikeuksiinsa. Ja entäs kuiva iho, ikääntyvä iho, ohut ja herkkä iho...? Paksu pakkelikerros korostaa juonteita ja kuivan ihon paperimaista pintaa. Puuterit imevät itseensä usein viimeisetkin kosteuspisarat ihon pinnalta.

SKIN FEELS AND LOOKS LIKE SKIN
When the makeup base is light and breathing, even the most driest skin feels comfortable. The surface of the skin feels like chamois, it feels alive! I love te feeling when You don't notice the makeup base, when the foundation can't be seen nore felt. I know that the heavy makeup base is like a comfort blanket to some people, You can hide Yourself under it. But do You really have to?
You know the lovely glow Your skin gets while basking in the warm and gentle summer sun... The natural dewiness of the skin gets to stand out when the surface is not dimmed with powders or the powdery ingredients of the super-mattifying foundations. And what about the dry skin, the aging skin, the delicate skin...? The heavy mask-like makeup base brings out the wrinkles and exaggerates the paper-like appearance of the dehydrated skin. And the powders usually absorb even the last of the moisture what's left on the surface of the skin.

Olen ollut mukana kehittämässä Lumenen uutta Invisible Illumination -meikkisarjaa, jonka Instant Glow Beauty Serum-sävyseerumi on muodostunut oman meikkini kulmakiveksi. Se ei ole Graalin malja, eikä taatusti ratkaisu kaikille ihotypeille, mutta yli 17 vuotta ammatikseni meikanneena voin rehellisesti sanoa, että nyt ollaan jonkun uuden ja todella mielenkiintoisen jäljillä! Vaikka toiminkin Lumenen Kauneuslähettiläänä, tämä ei ole maksettu mainos, vaan aito ja rehellinen mielipiteeni. Kirjoitan uudesta meikkisarjasta ihan oman postauksensa piakkoin, mutta tähän kohtaan halusin vaan huikata, että mikäli resonoit yhtään ajatuksiini iholta tuntuvasta ja näyttävästä ihosta, suosittelen testaamaan uuden Sävyseerumin. Tulet ihastumaan!

I've had my hands on in the development process of the new Invisible Illumination makeup range by Lumene. The Instant Glow Beauty Serum has become a steady part of my own makeup. It's not the Holy Grail, or the solution to every skin type, but after working as a Makeup Artist for more than 17 years, I can honestly say we are on to something new and really exciting. I speak truly from my heart, even if I work as The Beauty Ambassador of Lumene. This is not a commercial, this is my true and honest oppinion. I will soon write about this new makeup range, but wanted just to quickly give a tip to those who resonate with this text and my thougts on the skin feeling and looking like skin. Do test the Beauty Serum, You will love it! 
(Available in Finland, Sweden and Russia. Sorry USA, You'll have to wait a bit...) 



Mielelläni kuulisin teidän ajatuksia ihosta ja sen meikkaamisesta! Mikä on haastavaa, mitkä tuotteet toimivat ja mihin kaipaisitte vinkkejä ja opastusta?

I would love to hear Your thoughts on skin and the makeup. What's challenging, what products work for You and what kind of tips and tutorials would You want to see?

Kaunista sunnuntaita, have a beautiful Sunday!

Ps. Tästä samaisesta ihoaiheesta kirjoitteli taannoin kosmetiikkahamterikollegani Betina, käy lukemassa aiheesta Stellar Stories -blogissa.

Ps. Check my co cosmeticaholic Betina's Stellar Stories -blog post on the same subject, also in English! 

@lumenefinland @marielasarkima #finnishbeautyis #lumene #marielasarkimabeauty

LUMENE RELAUNCH, KOHTA TÄRÄHTÄÄ!

Tänään se tapahtuu, Uusi Lumene lanseerataan Suomessa! Tämän uudelleenlanseerauksen mukana puhaltavat uudet, raikkaat ja todella mielenkiintoiset tuulet. Teille, jotka seuraatte mua ja Lumenea somessa tämä ei enää ole suuri uutinen, mutta vielä kerran virallisesti...

OLEN LUMENEN NORDIC BEAUTY AMBASSADOR, aka kauneuslähettiläs!

Voi että, nuo sanat kirjoittaessa rupeaa aina sydän pamppailemaan, niin innoissani ja ylpeä tästä uudesta pestistäni olen. Varsinkin tänään, kun illalla on luvassa suuren yleisön, lehdistön, bloggaajien, julkkisten ja sisäänostajien eteen astuminen täällä rakkaassa kotimaassa. 

Uudistunut Lumene ja sen myötä Kauneuslähettilään roolini esiteltiin viime viikon tiistaina New Yorkin Fashion Weekilla kansainväliselle lehdistölle ja vaikuttajille. Nyt kaikkia tietenkin kiinnostaa mitä kaikkea toimenkuvaani kuuluu... No kuulkaas aika paljon ja kaikenlaista! Pähkinänkuoressa voisin sanoa olevani kotimaisen kauneuden sanansaattaja Suomessa ja maailmalla. Olen toiminut meikkaajana yli 17 vuoden ajan, ja päässyt tänä aikana näkemään, kokemaan ja ennenkaikkea kuulemaan paljon.

5 Inch and Up-blogin Sandra Hagelstamin kanssa NYC:ssa paneelikeskustelussa.

Olen aina ollut muoti- ja kauneusfani, oikea kolttu- & kosmetiikkahamsteri! Viime vuodet olen kuitenkin keskittynyt rakkaimpaan osa-alueeseeni, teihin, oikeammin sanottuna meihin, eli kosmetiikan kuluttajiin, tavallisiin naisiin. On ihanaa olla mukana luomassa lookeja artisteille, pörhältää muotinäytösten takahuoneissa ja matkustaa muotikuvauksiin maailman ääriin. Mutta suurin rakkauteni on täällä maan pinnalla, meissä ihan tavallisissa naisissa.

Sain Sandralta parit hyvät poseerausvinkit, ja muuten mimmi on tarkka siitä, että on kuvissa linjat suorassa! ;)

Juu juu, olen kyllä vuosien saatossa oppinut poseeraamaan kuvissa edustavasti ja sutimaan nassuuni sopivan meikin, mutta koen silti olevani ihan tavallinen tyttö/nainen epävarmuuksineni ja kipukohtineni. Enkä pelkää näyttää sitä!
Olen kaksoisagentti. Kuulen jatkuvasti naisten toiveita ja haaveita kauneudenhoidon suhteen. Samalla kommunikoin kollegoideni kanssa uusista mielenkiintoisista tuotteista ja trendeistä, ja nyt sitten pääsen yhdistämään tämän kaiken.

New things cooking up...!

Olen ollut mukana uusien Lumene-meikkien tuotekehityksessä sävyjen ja trendien osalta, ja jatkossa pääsen hyödyntämään osaamistani yhdessä tuotekehitystiimin kanssa entistä enemmän. Tämä on itselleni todellinen unelmaduuni, sillä nyt pääsen todellakin vaikuttamaan. Lumenelta löytyy maailmanlaajuisestikin tunnustettua todella uniikkia kosmetiikkaosaamista ja tietämystä tuotteiden formuloinnista ja pohjoismaisten, puhtaiden raaka-aineiden hyödyntämisestä.

Tuotekehityksen tehotiimi Denise, Josefin ja Tiina.

Tuotekehityksen boss lady Tiina Isohanni on nainen, jonka työtä olen ihaillut koko urani ajan. Vielä lukiossa pohdin pyrkisinkö Teatterikorkeakouluun vai lukemaan biokemiaa Helsingin yliopistoon... Päädyin kuitenkin maskeerauskouluun! :D Nyt pääsen seuraamaan ihan vierestä kuinka innovaatioita tehdään, kun Tiina ja toinen kosmetiikan supertiedenainen, Josefin Backman sekä "The Nose"-tuoksuspesialisti Denise Belcham tekevät taikojaan meidän naisten iloksi ja onneksi.

Meikkijengi Cécile, minä ja Betina

Meikkileikkipuolellakin on ihana kansainvälinen naisten tehotiimi, johon kuuluvat mm. Cécile Shrimpton ja Betina Karvinen. Meitä on nyt kyllä sellainen naisjoukko puuhastelemassa ja kehittelemässä tuotteita, että vain taivas on rajana! :)

Toimin siis kauneuden sanansaattajana, meikkitaiteilijana, koulutan ja kerron näkemyksiäni ja kokemuksiani kosmetiikasta. Osallistun meikkilookkien suunnitteluun ja toteuttamiseen, sekä tuotan monenlaista sisältöä ja annan vinkkejä erityisesti netin puolella. Olen myös mukana erilaisissa Lumene-tapahtumissa, joten tulkaahan nykäisemään hihasta!

Todella innoissani ja ylpeä olen uudesta roolistani. Nyt vähän nipistelee masunpohjassa, illan lanseeraustilaisuuteen on enää hetki aikaa. Täällä mä istun tapahtumapaikan lattialla ja aistin jännittyneen odottavaa, rennon hilpeää tunnelmaa... Kohta hyppään korkoihin ja mekkoon, ja sitten mennään!!!

Seuratkaa mitä kaikkea täällä ja muualla tapahtuukaan Instagramissa @lumenefinland @marielasarkima ja

#finnisbeautyis #lumene #marielasarkimabeauty

Pelkoja, niiden kohtaamista ja voittamista

Tämä pelkoasia on ollut mielessäni jo jonkun tovin. Olen luonteeltani rohkelikko, mutta välillä uudet, ennenkokemattomat asiat saattavat nostaa – usein varsin yllättäen – kummallisia pelkotiloja esiin. Näin kävi, kun suunnittelin tätä kesäseikkailuani. On jo jonkin aikaa ollut tiedossa, että joudun luopumaan kodistani kesäksi. Pitkään suunnittelin kierteleväni Euroopassa kuutisen viikkoa, olin jopa merkinnyt kalenteriini missä milloinkin olisin. Huhtikuussa mieleni valtasi jatkuvasti ajatus rauhassa olemisesta, sitä ei taatusti olisi tiedossa ristiin-rastiin Espanja/Ranska-akselia junalla suhaillessa. Eurooppaan jääminen alkoi pikkuhiljaa tuntua epämieluisalta, suorastaan kävi vähän ahdistamaan...

Vapun tienoilla se iski, vahva tunne Aasiaan lähtemisestä ja melkein samalta istumalta suunnaksi lukittui Bali. En oikein osaa selittää mistä tunne tänne lähtemisestä kumpusi, mutta vahva se oli. Niin vahva, että yhden toukokuisen sunnuntaipäivän aikana päässäni hahmottui reissuni luonne puhdistautumisesta, joogasta, yksinkertaisesta ja rauhallisesta elämänmenosta sekä surffaamisesta. So Eat, Pray, Love! :D (...paitsi surffi.) :D Tuon rungon ympärillä alkoi Googlettelu, lentojen tutkailu ja planeeraaminen. Samalla tajusin olevani "kivenheiton" päässä Australian Melbournessa asuvasta lapsuudenystävästäni Annikasta. Siispä Skype-puhelu sinne, ja sohvamajoitus buukattu. Tuo kaikki silloin samana sunnuntaina! Ahdistukset katosivat kuin taikaiskusta ja olo muuttui keveäksi. Olen toiminnan nainen. Kun saan päähäni jotain, toteutan sen.

Olen vuosikausia luottanut vahvasti intuitiooni ja kaikki siihen pohjautuneet päätökseni ovat aina olleet hyviä. Olen näissä intuitiivisissä päätöksissäni myös aika nopea. Jos saan vahvan vainun jostain hyvästä ja oikeasta suunnasta, lähden menemään sitä kohti vauhdilla. Tämä aiheuttaa lähipiirille hetkittäin haasteita perässäpysymisen kanssa... Terkkuja vaan äidille, joka yhteen aikaan kysyi aina "Tartteeko istua alas?", kun soitin "Arvaa mitä...?!"-puhelun. :)
Intuitiivisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin impulsiivisuus. Nuorempana saatoin toisinaan sekoittaa nuo kaksi termiä toisiinsa luullessani kuuntelevani intuitiotani, vaikka todellisuudessa säntäsinkin suinpäin tilanteisiin. Meinaan tehdä sitä välillä edelleen, mutta nykyään onneksi tunnistan nopeasti milloin olen etenemässä väärällä kärjellä. Silloin pysähdyn, hengitän ja teen uuden tilannekatsauksen.

Välillä olen hetken hengiteltyäni tehnytkin kunnon käsijarrukäännöksen ja peruuttanut tilanteesta pois. Tästä viimeisin esimerkki viime talvelta jolloin ilmoitin kirjakustantajalleni mitä kohteliaimmin, etten kirjoitakaan Laihisraivarit-kirjaa, jonka julkaisusta oli jo sovittu. Ihmettelin miksen kirjan julkaisupäätöksen ja kustantajan innostuksen jälkeen saanutkaan ryhdyttyä rupeamaan. Homma tuntui jotenkin väärältä... Ja itsehän olin ottanut asian heidän kanssaan puheeksi, mitä ihmettä? Pysähdyin, kuuntelin ja lopulta ymmärsin, etten halunnut tehdä kirjaa, jonka kärkenä on laihtumiseni, se on itselleni tällä hetkellä niin toissijainen asia. Vaikka Laihisraivarit-blogin nimi on alusta asti ollut täysin itseironinen ja sarkastinen, koin sen silti rajoittavaksi. Ehdotin kustantajalle, että mitäpä jos tekisinkin laajempialaisen hyvinvointikirjan, johon kuuluisi sisäistä ja ulkoista hyvinvointia, kauneutta, jne. Tämä idea ei ottanut tuulta siipiensä alle, niin innoissaan kustantajalla oltiin Laihisraivarit-kirjasta. Mutustelin hetken, mietin, että josko sittenkin, mutta lopulta kuuntelin sydäntäni, vatsanpohjatuntumaani, intuitiotani, ja sanoin ei kiitos. Pelkäsin, että suuttuvat ikiajoiksi, mutta hetkeäkään en ole katunut päätöstäni. Eivätkä muuten suuttuneet... :)

Keväällä tein pitkästä aikaa isomman työrutistuksen, kun kuvattiin Paula Vesalaa Los Angelesissa. Tuotin kuvaukset, kasasin tiimit, järjestin matkat ja majoitukset...  Otin vastuulleni kaksi ihanaa nuorta tulevaisuuden lupausta toteuttamaan yhtä hauskimmista ja rankimmista työkeikoista kanssani. Sen lisäksi kirjoitin Paulasta Elleen ensimmäisen laajan henkilöhaastatteluni, huh! Ollaan Paulan kanssa ystäviä 10 vuoden ajalta, joten arvaatte varmaan, että halusin tehdä sellaisen haastattelun, joka olisi a) Ellen kovaa tasoa b) PAULAN KOVAA TASOA.

Laskeskelin tuossa juuri, että ensimmäisen "Pitäisköhän kuvata Paulaa Losissa"-meilinvaihdon ja juhannusviikolla ilmestyneen Ellen välissä ehti kulua yli neljä kuukautta. Kokonaisuudessan tuon reissun materiaalien tuottamisrutistus kesti 1/3 vuotta! Hyvä niin, sillä en ole pitkään aikaan suostunut ottamaan juurikaan muita aikaa vieviä projekteja, kuin Sokoksen Beauty News-kuvaston kauneussisältöjen tuottamisen. Oli ihanaa tehdä pitkästä aikaa sitä minkä taidan työssäni parhaiten, ja nyt kun jutut, kuvat ja videot ovat ilmestyneet, voin hyvillä mielin huokaista. Olen halunnut antaa aikaa tälle kaikelle elämässäni tapahtuvalle, selvitä muutoksista ehjin nahoin ja samalla oppia hallitsemaan itse aikataulujani ja antautumistani työprojekteille. Nyt se on tapahtunut. En mennyt pesuveden mukana! :)

Mutta takaisin tähän hetkeen. Täällä Balilla oleiluni on siis vahvan intuitiivisen tunteen johdattamana tehdyn päätöksen ansiota. Matkaliput hankittuani oloni oli kevyt, onnellinen, innokas ja odottava. Aina siihen päivään saakka, kun kotia piti oikeasti ruveta pakkaamaan kasaan kesäasukkaiden tieltä. Kunnon kurkun kuristus iski haettuani reissuvarusteet kellarista, kasattuani mukaan tulevat vaatteet sun muut pinoihin ja alkaessani nostella niitä matkalaukun sisuksiin. Sain siinä kohtaa rehellisen paskahalvauksen, pardon my french. Minä, 37-vuotias, oman osakeyhtiön omistava, terve ja suht järkevä nainen hyperventiloin olkkarin lattialla ja mietin kenelle kehtaisin soittaa huutoitkupuhelun. En soittanut kenellekään, kirjoitin sensijaan blogipostauksen! :) Kysyin samalla itseltäni mitä pelkään? En oikein osannut vastata, ja aika pian hyperventilointini alkoi tuntua todella naurettavalta. Jatkoin pakkauspuuhia hermostuneesti naurahdellen. Hehe, kyllä se tästä, there there...!

Tunne ei kuitenkaan lähtenyt pois, vaan jäi viimeisten Suomessaolopäivieni pohjavireeksi. Tuo selittämätön hermostuneisuus ja piileskelevä nimeämätön pelko. Nyt osaan vähän hahmottaa mitä se oli. Se oli muutoksen ja uuden pelkoa joka kulminoitui tähän matkaani. Elämässäni on parin viime vuoden aikana muuttunut miltei kaikki. Pääni sisusta, elämäntapani, ruokailu- ja liikuntatottumukseni, ulkoinen olemukseni, parisuhdetilanteeni, sen myötä kotini ja kesän jälkeen myös työkuvioihini tulee muutoksen tuulia. Käytännössä kaikki on mennyt uusiksi! Vielä vuosi sitten kaikki edellämainitut asiat räpiköivät rajussa aallokossa hakien uutta horisonttia.

Muistan hyvin parin vuoden takaisen paniikinomaisen pelkoni tajutessani, että elämäntavat on muutettava kokonaan, jotta selviän hengissä. Jep, niin voimakas se onnettomuuden tunne toissakesänä oli, tuntui, että olin kuolemassa sisäisesti. Tuon tunteen ansiosta aloitin päättäväisesti keho/mieli-projektini, joka johti viime kesänä siihen että pitkä, rakas, ihana ja turvallinen parisuhteeni päättyi. Tajusin vuosi sitten juurikin näihin aikoihin, että pelosta huolimatta on vaan mentävä rohkeasti aaltoja päin ja muutettava omaan kotiin. Se oli kamalaa! Kaikki jotka ovat eronneet tietävät mitä kaikkea sen läpi käyminen nostaa esiin. Voin sanoa, että kulunut vuosi on ollut yksi elämäni rankimmista, opettavaisimmista, mutta samalla myös upeimmista. Jossain vaiheessa sain viime vuoden ristiaallokossa kadottamani horisontin taas näköpiiriini, mistä lähtien olen suunnannut entistä sitkeämmin sitä kohti. Matka on pitkä ja ulappa aukea, mutta nyt on tyyntä ja kauhon hymyillen eteenpäin. 

Miksi siis haukoin henkeäni ja vuodatin kyyneliä lähtöiltanani Helsingissä, 

rakkaiden ystävieni ympäröimänä synttäri- ja läksiäisjuhlissani, 

vaikka tunsin olevani onnellisempi kuin koskaan, 

seuraavani vahvoin askelin kauan etsimääni polkua 

ja näkeväni kirkkaasti edessä siintävän...?!

Pelko ponnistaa totuuden kohtaamisesta. Olen tehnyt itseni kanssa päivittäin töitä viimeiset pari vuotta. Itseasiassa eilen tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun aloitin Laihisraivarit-blogin päivittämisen uudella twistillä, ja samalla elämäni haastavimman ja palkitsevimman matkan itseeni. Olen kohdannut, pimeää puoltani, pinttyneitä tapojani, tottumuksia ja uskomuksia, pääni sisäistä vastarintaa, pettymyksiä, pahoinvointia... Kaikkea sitä, mitä järkevät ihmiset kai yleensä välttelevät kohtaamasta. Aikamoinen lihamylly, mutta pakko on ollut mennä sen läpi! Silloin kun tein päätöksen kokonaan uuden kurssin ottamisesta elämässäni, ymmärsin, että vanhat rakenteet on romutettava ennen kuin tilalle voi rakentaa pysyvää uutta. Ei sillä, että moukarilla kumoon kaikki, mutta moni asia elämässäni ja ennen kaikkea pääni sisällä oli sen verran ruosteessa, että parempi oli purkaa maan tasalle ja aloittaa rakentaminen alusta. Olen toki kohdannut myös onnitumisia, oivalluksia, nähnyt, kuullut ja kokenut uusia ihania asioita. Olen ymmärtänyt, hyväksynyt ja rakastanut. Olen ottanut askeleen uudelle levelille, ja jatkan matkaani sitkeästi vaan eteenpäin. Syvemmälle.

Tuo on nimenomaan se suunta mitä kohti olen menossa. Syvyyksissä on pimeää ja tutkimatonta, mutta ei tuntematonta. Siellä on oma perusolemukseni, ja tuo tieto lohduttaa. Olen löytänyt viime vuosien aikana uusia keinoja ja kanavia sisuksieni tutkiskeluun. Välillä olen palannut vanhoihin rutiineihin, ja vuosien aikana tutuiksi muodostuneisiin tapoihin, mutta huomannut pian etteivät ne enää toimi. Jokin hienosyinen vainu vielä syvemmällä olevasta totuudesta jää pääsemättä esiin, jos en jatka sukeltamista. En suinkaan etsi yhtä totuutta, vaan uusia tasoja, jotka paljastavat salaisuuksiaan ja elämänohjeitaan, kun niitä oikealla tavalla houkuttelee esiin. Kuulostaa varsin syväluotaavalta, mutta sitähän tämä nimenomaan on. :) 
Muistatteko ysärileffan "Matka maan keskipisteeseen", jossa näytteli Jeff Goldblum? Ei kummoinen pätkä, enkä oikein muista kyseisestä elokuvasta muuta, kuin kohtauksen, jossa tutkijajoukko istuu valmiina matkaan masiinassa, joka alkaisi pian porautua maan uumeniin. Muistan katsoneeni leffaa teininä henkeä pidättäen, kuinka pelottava ajatus! Samoin kaikki dokumentit syvänmerensukelluksista ja vapaasukeltajista saavat mut melkein pyörtymään. Jos pitäisi nimetä pelottavin ajatus maailmassa, se on mulle syvyyksiin sukeltaminen. Jos suljen silmäni ja alan ajatella tuota, sydämeni alkaa takoa ja henki salpautua... Siltä tuntuu välillä nytkin, vaikken olekaan porautumassa muualle kuin itseni kuorikerrosten läpi ja sukeltamassa syvälle kohti ydintäni...

No huhhuh, aikamoinen postaus tästä nyt sitten tuli...... Olipas puhdistavaa. Aika rehellisesti tässä nyt itseäni availen, mutta mitäpä ihmeellistä siinä on. Tuntui siltä, että tarttee kirjoittaa. Kirjoittaminen on  mun kompassi. Se on eräänlaista meditaatiota joka auttaa selkeyttämään suuntaa ja muotoilee ajatusaihiot sanoiksi. Tästä on hyvä suunnata kohti ashramin rauhaa ja rutiineja. Vähän pelottaa, jep se itsen kohtaaminen ja muusta maailmasta toviksi irti päästäminen. Mutta hitokseen, mitä turhia!  Kuullaan 10 päivän kuluttua, tai sitten kun on taas kerrottavaa! Eiköhän sitä kuun puolen välin jälkeen taas ole. ;)

Pus!!!

HEALING WEEK IN BALI part 2

Niin se on viikko täällä viidakossa vierähtänyt... On kyllä ollut yksi parhaista kokemuksista ever! Edellisessä postauksessani avasin vähän enemmän mistä hommassa on kyse, käy lukaisemassa. Olo on samaan aikaan rauhallinen ja energinen. Paasto-oireita ei koskaan tullut, selvisin parilla minimaalisella vatsa- ja lihaskrampilla sekä parilla unettomalla yöllä. Lihaskrampit helpottivat heti, kun mehuihini alettiin lisätä magnesiumtippoja.

En voi laittaa sormeani retriitin parhaalle annille, mutta kyllä tämä käsinkosketeltava luonnon läheisyys on jotain ihan uskomatonta. Olen koko ajan jotenkin tuntenut olevani suojassa täällä viidakon vehreyden ja äänien keskellä. Kaikkien aistien virittäytyminen viidakkoon on saanut mut voimaan todella hyvin. Ihan kuin luonto auttaisi tässä puhdistautumisessa ja päässä viime vuoden ajan risteilleiden ajatusaihioiden kasaamisessa. On todella voimaantunut olo. Syvä, taivaaseen asti kurottava ja maan peittävä loputon vihreys, vieressä virtaavan joen, alueella pulputtavien pikku suihkulähteiden solina sekä mun möksän edessä pauhavan kosken jylinä yhdistettynä kukkien, suitsukkeiden ja eteeristen öljyjen tuoksuun tietenkin viidakon ääniin. Retriitin nimi ei voisi olla osuvampi, tämä on todellakin ollut Healing Week.

Ubud Main Roadille, Starbucksin kulmaan kävelee viitisen minuuttia, mutta aina olen huokaissut ja vetänyt syvään henkeä päästessäni takaisin tänne kotipesään. Klo 06-aamukävelyiden lisäksi olen käynyt tuolla kylällä kolmesti. Sen lisäksi tehtiin yhden kanssapaastoajan kanssa retki toiseen kylään paikallisten markkinoille ja ihailemaan upeaa temppelialuetta.

Suuren osan ajastani olen vaan nauttinut rauhasta, hoidoista, kirjoittamisesta ja lukemisesta, itsekseni olemisesta. Parasta!!! Paitsi tähän kohtaan maininta Ausseista, vitsit että on äänekäs kansa! Kyllähän nää loksutkin pälpättää menemään, mutta indonesialaiset puhuu jotenkin inhimillisemmällä taajuudella kuin nuo Aussiet, myös täällä retriitillä olevat rakkaat kanssasisaret... Joo, ei ole kovin monta miestä eksynyt tänne, pari selkeästi frouviensa mukaan pakottamaa. ;)

Huomenna matka jatkuu Ashramin suojiin, minne vetäydyn 10 päiväksi. Alunperin oli tarkoitus viettää siellä täydet kaksi viikkoa, mutta sen verran kivoja hang outeja ja pikkuputiikkeja olen tuolta kylältä bongannut, että haluan nuuskia niitä vielä tovin ennen eteläisemmän saaren surffimeininkeihin siirtymistä. Kääk, viereen jysähti just kookospähkinä!!! :D
Tulen viettämään tuon 10 päivää täydellisessä offline-tilassa keskittyen syvemmälle itseeni sukeltamiseen, kundis-opintoihini, eli ihan raakaan lukemiseen ja muistiinpanojen tekemiseen sekä tietysti Ashram-elämään. Balin pääuskonto on hindulaisuus ja Ashram-kulttuuriin kuuluvat sen tavat. Päivän ohjelma pitää sisällään aamu- ja iltarituaalin, eli Pujan, kaksi tuntia selfless servicea, eli sevaa sekä aamiaisen ja lounaan. Muuten kukin viettää aikansa parhaaksi katsomallaan tavalla, minä siis opiskellen ja omaa harjoitustani tehden. Kerron tästä kokemuksesta sen jälkeen kun olen palannut takaisin linjoille 12.7.

Muutamia isoja teemoja on noussut tämän Healing Weekin aikana pintaan. Niiden lisäksi olen saanut pari aika mieletöntä avautumisen kokemusta, joista yksi liittyy tämän aamun joogaharjoitukseen ja tähän kuvaan:

Kuka arvaa mistä mahtaa olla kyse....?! ;)

Ajastan "kuva-arvoituspostauksen" ensi viikolle niin, että pääsette lukemaan mieleni ja kroppani kiemuroista sillä välin kun vedän itse offlinea. Voi olla, että kirjoituskärpänen suristelee jonkun muunkin ajastetun mietelmän peloista ja niiden kohtaamisesta ja voittamisesta sekä ihanasta balilaisesta kosmetiikasta! Sulassa sovussa henkisyys ja hedonismi. :D

Kuullaan siis vielä huomenna. Helteistä heinäkuun aloitusta ja ihanaa viikonloppua, TGIF!!! 

HEALING WEEK IN BALI part 1

Tervehdys viidakon keskeltä kaskaiden säestämältä iltateehetkeltä. Täällä ollaan Balin mystisellä saarella. Tosin en ole vielä nähnyt saaresta muuta kuin sen mitä viime torstai-iltana taksin kyydistä kuikuilin, parkkeerasin nimittäin ensi töikseni Ubud Sari Healt Resortiin. Te jotka olette mun Laihisraivarit-blogia seurailleet, tiedätte, että tykkään toteuttaa erilaisia puhdistuskuureja. Päätin toukokuussa, että sellainen olisi täydellinen aloitus tälle seikkailukesälleni, ja buukkasin itselleni seitsemän päivän mittaisen Healing Week in Bali-ohjelman tänne Ubud Sariin.

Ohjelmaan kuuluu mehuja ja hoitoja, that's about it! Sen lisäksi aamut aloitetaan kävelylenkillä riisipelloilla ja jooga & meditaatiotuokiolla. Mehuja, kasvislientä ja minttu/inkivääri/sitruunaruohoteetä juodaan kolmesti päivässä, muuten sitten pelkkää vettä. Tämä on itselleni varsin tuttua puuhaa, edellisen oman paastoni tein helmikuun alussa.

Mehuja on vaikka ja mitä mistä valita. Ensimmäisenä päivänä meillä oli lääkärintarkastus, ja Doctor mikähänsenniminytolikaan suositteli keskittymään vihermehuihin, koska niiden koostumus alkalisoi kehoa, eli vähentää elimistön happamuutta. Mä en voi sietää niitä, euh! Tuossa kuvassa mä niin iloisesti hymyilen mehuni kanssa, mutta totuus on, että mulla meni tunti (jep, tunti) saada mehu kurkustani alas. Ennen aamujoogaa saadaan aina eteemme myös kookosvettä, senkään mausta en tykkää. Olen yrittänyt monesti opetella näihin molempiin hyväätekeviin juomiin, mutta ei edelleenkään ole onnistunut... Jatkan totuttelua. 

Mitään paasto-oireita ei ole toistaiseksi tullut, enkä usko, että enää tuleekaan. Yleensä kärsin toisena päivänä päänsärystä ja kolmantena joskus varsin voimakkaastakin huonovointisuudesta. Nyt siis päättymässä päivä kolme, eli I think I made it! :D Healing Weekiin kuuluvat päivittäinen kuivaharjaus, infrapuna- ja höyrysaunominen sekä colonic-suolihuuhtelu ovat tainneet tehdä tepposensa, ja olen säästynyt kaikilta epämiellyttäviltä tuntemuksilta. Ainoat mälsät heilahtelut ovat olleet mielessä, ja tietenkin yöaikaan. Joka toinen yö olen nukkunut kuin tukki, joka toinen yö heräillyt ja nähnyt sekavia unia. Tämä on kyllä itselleni tyypillinen ilmiö trooppisessa ilmastossa. On kuumaa ja kosteaa, kroppa ja mieli menevät hetkeksi aikaa vähän sekaisin. Uskoisin, että homma tasoittuu pian.

Erilaisia hoitoja on kolme päivässä. Yksi niistä on koneellinen suolihuuhtelu, joka on todella tärkeä homma sisäisessä puhdistautumisessa. Tästä aiheesta on monta eri (asiantuntija) mielipidettä, mutta itse olen ainakin todennut suolihuuhtelun a) helpottavan paasto-oireita, b) virkistävän ja c) puhdistavan ihan oikeasti. Kotona olen "kumarrellut mekkaan", täällä se tehdään kahden ammattilaisen voimin, jotka samalla hierovat suolistoa ja kertovat mitä tuntevat ja näkevät kehostani colonicin perusteella. Tehokasta ja uskokaa tai älkää, ihan mukavaa! Nämä naiset tietävät mitä tekevät, molemmilla on sairaanhoitajatausta ja yhteensä 30 vuoden kokemus huuhteluista. Ja juttua riittää, kun kolme naista on näin intiimisti toisissaan kiinni 45 minuuttia. Meinaa välillä mennä kunnon kauneussalonkijuoruilun puolelle! :D

Eipä silti, kyllä päivän kohokohtia ovat kuitenkin erilaiset kuivaharjaukset, kuorinnat ja hieronnat. Eilen kävin läpi yli kaksi tuntia kestäneen detox-rituaalin, johon kuului noiden kaikkien lisäksi vielä kylpy ja merilevä-kehokääre. Marinoiduin kalalta tuoksahtavassa mömmössä hyvän tovin, jonka jälkeen olo oli kyllä todella loppuun rutistettu. On myös ollut shiatsua, deep tissue-hierontaa ja vaikka mitä. Ihania kaikki, mutta suosikikseni on noussut Mandi Lulur-hoito.

Siihen kuuluu kuivaharjauksen, hieronnan ja riisikuorinnan lisäksi kookoksesta tehdyn vartalomaidon levitys ja kukkakylpy. Luin jostain, että aikanaan jaavalaisia prinsessoja sun muita kuninkaallisia on kylvetetty näin ennen naimisiinmenoa, ja edelleen indonesialaiset ja erityisesti balilaiset naiset valmistautuvat omiin häihinsä Mandi Lulur-rituaalilla.

T'äytyy myöntää, että tuolla kylvyssä olo todellakin on kuin prinsessalla. En ole koskaan aiemmin makoillut kukkameressä, kyllä siinä jotain todella aisteja hivelevää on. Ja miltä iho tuntuukaan kaiken kapsutuksen ja lotraamisen jäljiltä, bliss! Onneksi näitä on vielä yksi jäljellä...

Vielä neljä päivää tätä ihanuutta edessä. Ei ole ollut nälkä, jotenkin tästä kaikesta nauttiessa ja samalla sisäänpäin kääntyessä syöminen tuntuu toissijaiselta toiminnolta. Tottakai odotan sitä hetkeä, kun pääsen toden teolla nauttimaan saaren herkuista. Varsinkin tuolla etelässä on tuttujen travellereiden kertomuksien mukaan tarjolla jos mitä kaikkea ihanaa raakaherkkua, smoothie bowlia sun muuta... Mutta sitä joudun vielä odottamaan heinäkuun puoleenväliin saakka, sillä tämän hyvinvointiretriitin jälkeen alkaa heti seuraava koitos. Siirryn ensi lauantaina kahdeksi viikoksi ashramiin suojiin. Siellä ruoka ja elämänmeno muutenkin on hyvin pienieleistä ja korutonta. Tuosta lisää tuonnempana, nyt painelen pehkuihin! :)

Pusuja, rakas juhannuksesta toipuva Suomeni!