Life in beauty, beauty of life.


2.7.16

Pelkoja, niiden kohtaamista ja voittamista

Tämä pelkoasia on ollut mielessäni jo jonkun tovin. Olen luonteeltani rohkelikko, mutta välillä uudet, ennenkokemattomat asiat saattavat nostaa – usein varsin yllättäen – kummallisia pelkotiloja esiin. Näin kävi, kun suunnittelin tätä kesäseikkailuani. On jo jonkin aikaa ollut tiedossa, että joudun luopumaan kodistani kesäksi. Pitkään suunnittelin kierteleväni Euroopassa kuutisen viikkoa, olin jopa merkinnyt kalenteriini missä milloinkin olisin. Huhtikuussa mieleni valtasi jatkuvasti ajatus rauhassa olemisesta, sitä ei taatusti olisi tiedossa ristiin-rastiin Espanja/Ranska-akselia junalla suhaillessa. Eurooppaan jääminen alkoi pikkuhiljaa tuntua epämieluisalta, suorastaan kävi vähän ahdistamaan...

Vapun tienoilla se iski, vahva tunne Aasiaan lähtemisestä ja melkein samalta istumalta suunnaksi lukittui Bali. En oikein osaa selittää mistä tunne tänne lähtemisestä kumpusi, mutta vahva se oli. Niin vahva, että yhden toukokuisen sunnuntaipäivän aikana päässäni hahmottui reissuni luonne puhdistautumisesta, joogasta, yksinkertaisesta ja rauhallisesta elämänmenosta sekä surffaamisesta. So Eat, Pray, Love! :D (...paitsi surffi.) :D Tuon rungon ympärillä alkoi Googlettelu, lentojen tutkailu ja planeeraaminen. Samalla tajusin olevani "kivenheiton" päässä Australian Melbournessa asuvasta lapsuudenystävästäni Annikasta. Siispä Skype-puhelu sinne, ja sohvamajoitus buukattu. Tuo kaikki silloin samana sunnuntaina! Ahdistukset katosivat kuin taikaiskusta ja olo muuttui keveäksi. Olen toiminnan nainen. Kun saan päähäni jotain, toteutan sen.

Olen vuosikausia luottanut vahvasti intuitiooni ja kaikki siihen pohjautuneet päätökseni ovat aina olleet hyviä. Olen näissä intuitiivisissä päätöksissäni myös aika nopea. Jos saan vahvan vainun jostain hyvästä ja oikeasta suunnasta, lähden menemään sitä kohti vauhdilla. Tämä aiheuttaa lähipiirille hetkittäin haasteita perässäpysymisen kanssa... Terkkuja vaan äidille, joka yhteen aikaan kysyi aina "Tartteeko istua alas?", kun soitin "Arvaa mitä...?!"-puhelun. :)
Intuitiivisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin impulsiivisuus. Nuorempana saatoin toisinaan sekoittaa nuo kaksi termiä toisiinsa luullessani kuuntelevani intuitiotani, vaikka todellisuudessa säntäsinkin suinpäin tilanteisiin. Meinaan tehdä sitä välillä edelleen, mutta nykyään onneksi tunnistan nopeasti milloin olen etenemässä väärällä kärjellä. Silloin pysähdyn, hengitän ja teen uuden tilannekatsauksen.

Välillä olen hetken hengiteltyäni tehnytkin kunnon käsijarrukäännöksen ja peruuttanut tilanteesta pois. Tästä viimeisin esimerkki viime talvelta jolloin ilmoitin kirjakustantajalleni mitä kohteliaimmin, etten kirjoitakaan Laihisraivarit-kirjaa, jonka julkaisusta oli jo sovittu. Ihmettelin miksen kirjan julkaisupäätöksen ja kustantajan innostuksen jälkeen saanutkaan ryhdyttyä rupeamaan. Homma tuntui jotenkin väärältä... Ja itsehän olin ottanut asian heidän kanssaan puheeksi, mitä ihmettä? Pysähdyin, kuuntelin ja lopulta ymmärsin, etten halunnut tehdä kirjaa, jonka kärkenä on laihtumiseni, se on itselleni tällä hetkellä niin toissijainen asia. Vaikka Laihisraivarit-blogin nimi on alusta asti ollut täysin itseironinen ja sarkastinen, koin sen silti rajoittavaksi. Ehdotin kustantajalle, että mitäpä jos tekisinkin laajempialaisen hyvinvointikirjan, johon kuuluisi sisäistä ja ulkoista hyvinvointia, kauneutta, jne. Tämä idea ei ottanut tuulta siipiensä alle, niin innoissaan kustantajalla oltiin Laihisraivarit-kirjasta. Mutustelin hetken, mietin, että josko sittenkin, mutta lopulta kuuntelin sydäntäni, vatsanpohjatuntumaani, intuitiotani, ja sanoin ei kiitos. Pelkäsin, että suuttuvat ikiajoiksi, mutta hetkeäkään en ole katunut päätöstäni. Eivätkä muuten suuttuneet... :)


Keväällä tein pitkästä aikaa isomman työrutistuksen, kun kuvattiin Paula Vesalaa Los Angelesissa. Tuotin kuvaukset, kasasin tiimit, järjestin matkat ja majoitukset...  Otin vastuulleni kaksi ihanaa nuorta tulevaisuuden lupausta toteuttamaan yhtä hauskimmista ja rankimmista työkeikoista kanssani. Sen lisäksi kirjoitin Paulasta Elleen ensimmäisen laajan henkilöhaastatteluni, huh! Ollaan Paulan kanssa ystäviä 10 vuoden ajalta, joten arvaatte varmaan, että halusin tehdä sellaisen haastattelun, joka olisi a) Ellen kovaa tasoa b) PAULAN KOVAA TASOA.
Laskeskelin tuossa juuri, että ensimmäisen "Pitäisköhän kuvata Paulaa Losissa"-meilinvaihdon ja juhannusviikolla ilmestyneen Ellen välissä ehti kulua yli neljä kuukautta. Kokonaisuudessan tuon reissun materiaalien tuottamisrutistus kesti 1/3 vuotta! Hyvä niin, sillä en ole pitkään aikaan suostunut ottamaan juurikaan muita aikaa vieviä projekteja, kuin Sokoksen Beauty News-kuvaston kauneussisältöjen tuottamisen. Oli ihanaa tehdä pitkästä aikaa sitä minkä taidan työssäni parhaiten, ja nyt kun jutut, kuvat ja videot ovat ilmestyneet, voin hyvillä mielin huokaista. Olen halunnut antaa aikaa tälle kaikelle elämässäni tapahtuvalle, selvitä muutoksista ehjin nahoin ja samalla oppia hallitsemaan itse aikataulujani ja antautumistani työprojekteille. Nyt se on tapahtunut. En mennyt pesuveden mukana! :)

Mutta takaisin tähän hetkeen. Täällä Balilla oleiluni on siis vahvan intuitiivisen tunteen johdattamana tehdyn päätöksen ansiota. Matkaliput hankittuani oloni oli kevyt, onnellinen, innokas ja odottava. Aina siihen päivään saakka, kun kotia piti oikeasti ruveta pakkaamaan kasaan kesäasukkaiden tieltä. Kunnon kurkun kuristus iski haettuani reissuvarusteet kellarista, kasattuani mukaan tulevat vaatteet sun muut pinoihin ja alkaessani nostella niitä matkalaukun sisuksiin. Sain siinä kohtaa rehellisen paskahalvauksen, pardon my french. Minä, 37-vuotias, oman osakeyhtiön omistava, terve ja suht järkevä nainen hyperventiloin olkkarin lattialla ja mietin kenelle kehtaisin soittaa huutoitkupuhelun. En soittanut kenellekään, kirjoitin sensijaan blogipostauksen! :) Kysyin samalla itseltäni mitä pelkään? En oikein osannut vastata, ja aika pian hyperventilointini alkoi tuntua todella naurettavalta. Jatkoin pakkauspuuhia hermostuneesti naurahdellen. Hehe, kyllä se tästä, there there...!
Tunne ei kuitenkaan lähtenyt pois, vaan jäi viimeisten Suomessaolopäivieni pohjavireeksi. Tuo selittämätön hermostuneisuus ja piileskelevä nimeämätön pelko. Nyt osaan vähän hahmottaa mitä se oli. Se oli muutoksen ja uuden pelkoa joka kulminoitui tähän matkaani. Elämässäni on parin viime vuoden aikana muuttunut miltei kaikki. Pääni sisusta, elämäntapani, ruokailu- ja liikuntatottumukseni, ulkoinen olemukseni, parisuhdetilanteeni, sen myötä kotini ja kesän jälkeen myös työkuvioihini tulee muutoksen tuulia. Käytännössä kaikki on mennyt uusiksi! Vielä vuosi sitten kaikki edellämainitut asiat räpiköivät rajussa aallokossa hakien uutta horisonttia.

Muistan hyvin parin vuoden takaisen paniikinomaisen pelkoni tajutessani, että elämäntavat on muutettava kokonaan, jotta selviän hengissä. Jep, niin voimakas se onnettomuuden tunne toissakesänä oli, tuntui, että olin kuolemassa sisäisesti. Tuon tunteen ansiosta aloitin päättäväisesti keho/mieli-projektini, joka johti viime kesänä siihen että pitkä, rakas, ihana ja turvallinen parisuhteeni päättyi. Tajusin vuosi sitten juurikin näihin aikoihin, että pelosta huolimatta on vaan mentävä rohkeasti aaltoja päin ja muutettava omaan kotiin. Se oli kamalaa! Kaikki jotka ovat eronneet tietävät mitä kaikkea sen läpi käyminen nostaa esiin. Voin sanoa, että kulunut vuosi on ollut yksi elämäni rankimmista, opettavaisimmista, mutta samalla myös upeimmista. Jossain vaiheessa sain viime vuoden ristiaallokossa kadottamani horisontin taas näköpiiriini, mistä lähtien olen suunnannut entistä sitkeämmin sitä kohti. Matka on pitkä ja ulappa aukea, mutta nyt on tyyntä ja kauhon hymyillen eteenpäin. 


Miksi siis haukoin henkeäni ja vuodatin kyyneliä lähtöiltanani Helsingissä, 
rakkaiden ystävieni ympäröimänä synttäri- ja läksiäisjuhlissani, 
vaikka tunsin olevani onnellisempi kuin koskaan, 
seuraavani vahvoin askelin kauan etsimääni polkua 
ja näkeväni kirkkaasti edessä siintävän...?!
Pelko ponnistaa totuuden kohtaamisesta. Olen tehnyt itseni kanssa päivittäin töitä viimeiset pari vuotta. Itseasiassa eilen tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun aloitin Laihisraivarit-blogin päivittämisen uudella twistillä, ja samalla elämäni haastavimman ja palkitsevimman matkan itseeni. Olen kohdannut, pimeää puoltani, pinttyneitä tapojani, tottumuksia ja uskomuksia, pääni sisäistä vastarintaa, pettymyksiä, pahoinvointia... Kaikkea sitä, mitä järkevät ihmiset kai yleensä välttelevät kohtaamasta. Aikamoinen lihamylly, mutta pakko on ollut mennä sen läpi! Silloin kun tein päätöksen kokonaan uuden kurssin ottamisesta elämässäni, ymmärsin, että vanhat rakenteet on romutettava ennen kuin tilalle voi rakentaa pysyvää uutta. Ei sillä, että moukarilla kumoon kaikki, mutta moni asia elämässäni ja ennen kaikkea pääni sisällä oli sen verran ruosteessa, että parempi oli purkaa maan tasalle ja aloittaa rakentaminen alusta. Olen toki kohdannut myös onnitumisia, oivalluksia, nähnyt, kuullut ja kokenut uusia ihania asioita. Olen ymmärtänyt, hyväksynyt ja rakastanut. Olen ottanut askeleen uudelle levelille, ja jatkan matkaani sitkeästi vaan eteenpäin. Syvemmälle.


Tuo on nimenomaan se suunta mitä kohti olen menossa. Syvyyksissä on pimeää ja tutkimatonta, mutta ei tuntematonta. Siellä on oma perusolemukseni, ja tuo tieto lohduttaa. Olen löytänyt viime vuosien aikana uusia keinoja ja kanavia sisuksieni tutkiskeluun. Välillä olen palannut vanhoihin rutiineihin, ja vuosien aikana tutuiksi muodostuneisiin tapoihin, mutta huomannut pian etteivät ne enää toimi. Jokin hienosyinen vainu vielä syvemmällä olevasta totuudesta jää pääsemättä esiin, jos en jatka sukeltamista. En suinkaan etsi yhtä totuutta, vaan uusia tasoja, jotka paljastavat salaisuuksiaan ja elämänohjeitaan, kun niitä oikealla tavalla houkuttelee esiin. Kuulostaa varsin syväluotaavalta, mutta sitähän tämä nimenomaan on. :) 
Muistatteko ysärileffan "Matka maan keskipisteeseen", jossa näytteli Jeff Goldblum? Ei kummoinen pätkä, enkä oikein muista kyseisestä elokuvasta muuta, kuin kohtauksen, jossa tutkijajoukko istuu valmiina matkaan masiinassa, joka alkaisi pian porautua maan uumeniin. Muistan katsoneeni leffaa teininä henkeä pidättäen, kuinka pelottava ajatus! Samoin kaikki dokumentit syvänmerensukelluksista ja vapaasukeltajista saavat mut melkein pyörtymään. Jos pitäisi nimetä pelottavin ajatus maailmassa, se on mulle syvyyksiin sukeltaminen. Jos suljen silmäni ja alan ajatella tuota, sydämeni alkaa takoa ja henki salpautua... Siltä tuntuu välillä nytkin, vaikken olekaan porautumassa muualle kuin itseni kuorikerrosten läpi ja sukeltamassa syvälle kohti ydintäni...


No huhhuh, aikamoinen postaus tästä nyt sitten tuli...... Olipas puhdistavaa. Aika rehellisesti tässä nyt itseäni availen, mutta mitäpä ihmeellistä siinä on. Tuntui siltä, että tarttee kirjoittaa. Kirjoittaminen on  mun kompassi. Se on eräänlaista meditaatiota joka auttaa selkeyttämään suuntaa ja muotoilee ajatusaihiot sanoiksi. Tästä on hyvä suunnata kohti ashramin rauhaa ja rutiineja. Vähän pelottaa, jep se itsen kohtaaminen ja muusta maailmasta toviksi irti päästäminen. Mutta hitokseen, mitä turhia!  Kuullaan 10 päivän kuluttua, tai sitten kun on taas kerrottavaa! Eiköhän sitä kuun puolen välin jälkeen taas ole. ;)

Pus!!!


1.7.16

HEALING WEEK IN BALI part 2

Niin se on viikko täällä viidakossa vierähtänyt... On kyllä ollut yksi parhaista kokemuksista ever! Edellisessä postauksessani avasin vähän enemmän mistä hommassa on kyse, käy lukaisemassa. Olo on samaan aikaan rauhallinen ja energinen. Paasto-oireita ei koskaan tullut, selvisin parilla minimaalisella vatsa- ja lihaskrampilla sekä parilla unettomalla yöllä. Lihaskrampit helpottivat heti, kun mehuihini alettiin lisätä magnesiumtippoja.

En voi laittaa sormeani retriitin parhaalle annille, mutta kyllä tämä käsinkosketeltava luonnon läheisyys on jotain ihan uskomatonta. Olen koko ajan jotenkin tuntenut olevani suojassa täällä viidakon vehreyden ja äänien keskellä. Kaikkien aistien virittäytyminen viidakkoon on saanut mut voimaan todella hyvin. Ihan kuin luonto auttaisi tässä puhdistautumisessa ja päässä viime vuoden ajan risteilleiden ajatusaihioiden kasaamisessa. On todella voimaantunut olo. Syvä, taivaaseen asti kurottava ja maan peittävä loputon vihreys, vieressä virtaavan joen, alueella pulputtavien pikku suihkulähteiden solina sekä mun möksän edessä pauhavan kosken jylinä yhdistettynä kukkien, suitsukkeiden ja eteeristen öljyjen tuoksuun tietenkin viidakon ääniin. Retriitin nimi ei voisi olla osuvampi, tämä on todellakin ollut Healing Week.

Ubud Main Roadille, Starbucksin kulmaan kävelee viitisen minuuttia, mutta aina olen huokaissut ja vetänyt syvään henkeä päästessäni takaisin tänne kotipesään. Klo 06-aamukävelyiden lisäksi olen käynyt tuolla kylällä kolmesti. Sen lisäksi tehtiin yhden kanssapaastoajan kanssa retki toiseen kylään paikallisten markkinoille ja ihailemaan upeaa temppelialuetta.

Suuren osan ajastani olen vaan nauttinut rauhasta, hoidoista, kirjoittamisesta ja lukemisesta, itsekseni olemisesta. Parasta!!! Paitsi tähän kohtaan maininta Ausseista, vitsit että on äänekäs kansa! Kyllähän nää loksutkin pälpättää menemään, mutta indonesialaiset puhuu jotenkin inhimillisemmällä taajuudella kuin nuo Aussiet, myös täällä retriitillä olevat rakkaat kanssasisaret... Joo, ei ole kovin monta miestä eksynyt tänne, pari selkeästi frouviensa mukaan pakottamaa. ;)


Huomenna matka jatkuu Ashramin suojiin, minne vetäydyn 10 päiväksi. Alunperin oli tarkoitus viettää siellä täydet kaksi viikkoa, mutta sen verran kivoja hang outeja ja pikkuputiikkeja olen tuolta kylältä bongannut, että haluan nuuskia niitä vielä tovin ennen eteläisemmän saaren surffimeininkeihin siirtymistä. Kääk, viereen jysähti just kookospähkinä!!! :D
Tulen viettämään tuon 10 päivää täydellisessä offline-tilassa keskittyen syvemmälle itseeni sukeltamiseen, kundis-opintoihini, eli ihan raakaan lukemiseen ja muistiinpanojen tekemiseen sekä tietysti Ashram-elämään. Balin pääuskonto on hindulaisuus ja Ashram-kulttuuriin kuuluvat sen tavat. Päivän ohjelma pitää sisällään aamu- ja iltarituaalin, eli Pujan, kaksi tuntia selfless servicea, eli sevaa sekä aamiaisen ja lounaan. Muuten kukin viettää aikansa parhaaksi katsomallaan tavalla, minä siis opiskellen ja omaa harjoitustani tehden. Kerron tästä kokemuksesta sen jälkeen kun olen palannut takaisin linjoille 12.7.

Muutamia isoja teemoja on noussut tämän Healing Weekin aikana pintaan. Niiden lisäksi olen saanut pari aika mieletöntä avautumisen kokemusta, joista yksi liittyy tämän aamun joogaharjoitukseen ja tähän kuvaan:


Kuka arvaa mistä mahtaa olla kyse....?! ;)

Ajastan "kuva-arvoituspostauksen" ensi viikolle niin, että pääsette lukemaan mieleni ja kroppani kiemuroista sillä välin kun vedän itse offlinea. Voi olla, että kirjoituskärpänen suristelee jonkun muunkin ajastetun mietelmän peloista ja niiden kohtaamisesta ja voittamisesta sekä ihanasta balilaisesta kosmetiikasta! Sulassa sovussa henkisyys ja hedonismi. :D

Kuullaan siis vielä huomenna. Helteistä heinäkuun aloitusta ja ihanaa viikonloppua, TGIF!!!